Tänä vuonna Pariisin kehätie juhlii jo 50-vuotisjuhlaansa! Tämä pääkaupunkia kiertävä suuri kaupunkien moottoritieei ole aina ollut tie, ja sillä on varsin surullinen historia, joka liittyy läheisesti Pariisin yhteiskunnan ja sen kaupungistumisen kehitykseen. Nykyisen kehätien linjaukset, jotka luotiin kaupungin suojelemiseksi, olivat vuosikymmenien ajan köyhimmän väestönosan asuinpaikkoja, jotka eivät löytäneet asuntoa Pariisista eivätkä lähiseuduilta, joissa hinnat olivat jo ennestään liian korkeat.
Vuodelta 1850 peräisin olevat, 250 metriä leveät ja lähes 35 kilometriä pitkät linnoitukset rajasivat sotilasvyöhykkeen, jonka tarkoituksena oli pitää kaupunki turvallisena. Samaan aikaan kaupunki alkoi muuttua ja nykyaikaistua Haussmannin ansiosta, jolle olemme velkaa tämän omaleimaisen arkkitehtuurin. Asuntojen hinnat nousivat, ja työväenluokka muutti esikaupunkeihin. Köyhimmillä työläisillä ei kuitenkaan ollut varaa asua siellä, ja he joutuivat asumaan silloisella"vyöhykkeellä".
Niitä ovat muun muassa roskienkerääjät, roskankerääjät, kulkukauppiaat ja myllyttäjät. Vyöhykettä pidetään epäterveellisenä ja melko vaarallisena, eikä se ole miellyttävä paikka asua, ja monet rikolliset, kuten apassit, toimivat siellä. Vaikka tilanteen korjaamiseksi vaadittiin säännöksiä, viranomaiset päättivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen saneerata alueen.
Ensimmäinen ajatus kehätien muuttamisesta luontoalueeksi Pariisin hengittämisen helpottamiseksi ei onnistunut, ja vasta toisen maailmansodan jälkeen ajatus kaupunkien moottoritiestä sai jalansijaa ihmisten mielissä ja yritti helpottaa liikenneruuhkia. 1960-luvulla toteutettiin suuri hanke, ja alue katosi vähitellen, kunnes vuonna 1973 Pompidoun pääministeri Pierre Messmer vihki kehätien käyttöön.
Tämä tarina jätti kuitenkin jälkensä aikakauteen, ja termi"zonards" on jäänyt osaksi sanastoa, jota käytetään joskus lauluissa ja joka viittaa yleisesti halveksivaan asenteeseen lähiöitä kohtaan.
