Lauantaina 7. joulukuuta 2024 minulla oli etuoikeus olla todistamassa historian hetkeä: Notre-Dame de Paris avattiin uudelleen. Viisi vuotta kestäneen odotuksen jälkeen katedraali syntyi uudelleen kaikessa loistossaan. Tuomio? Ylhäisyyden rajamailla liikkuva tunteiden ilta, täydellinen tasapaino pyhän ja spektaakkelimaisen välillä.
Sisällä katedraali on jalokivi. Tahrattoman valkoisen kirkkaus, syvän sinisen sävyn hallitsemat lasimaalaukset, puiset tuolit, joiden moderniin kaarevuuteen on kaiverrettu "ND"... Jokainen yksityiskohta huokuu renessanssia.
Akustiikka on puolestaan poikkeuksellinen, ja vieraiden paraati lisää hetken intensiteettiä. Nicolas Sarkozy ja Carla Bruni näyttävät tietä, ja kun Volodymyr Zelenski astuu paikalle, häntä taputetaan seisaaltaan. Sitä vastoin Donald Trump ylittää lavan ja saa raikuvat suosionosoitukset.
Kaikki alkoi Notre-Damen kellojen soidessa, ikään kuin herättääkseen muistojen kuormittamat kivet. Ulkona monsignore Laurent Ulrich puhui katedraalissa ovien avausriittiä varten. Hän iskee kolme kertaa kourallaan massiivipuuta, ja kuoro intonoi kristallinkirkasta laulua, joka kirjaimellisesti ylitti minut. Kolmannella iskulla ovet avautuvat. Seurakunta hiljenee. Taika tapahtuu.
Tässä vaiheessaEmmanuel ja Brigitte Macron astuvat sisäänAnne Hidalgon rinnalle päättämään VIP-baletin. Kun he olivat asettuneet paikoilleen, näytettiin retrospektiivinen elokuva, jossa esitettiin tapahtumia, joita Notre-Dame on käynyt läpi vuoden 2019 tulipalon jälkeen sen uudelleensyntymiseen asti. Kovat aplodit, hillityt kyyneleet. Myös Pariisin palomiehet, tämän eeppisen tarinan todelliset sankarit, saivat ansaitut seisovat aplodit, kun he istuutuivat paikoilleen.
Ja sitten oli vielä musiikki. Gautier'n ja Renaud Capuçonin viulu ja sello kajahtivat kirkon keskilaivassa. Heidän ylevää esitystään seurasi presidentti Macronin juhlallinen puhe, joka pisti hetken vakavuuden ja toivon sävyyn.
Lopuksi kulkue alkaa. Jean-Charles de Castelbajacin suunnittelemat Pariisin pyhimysten liput marssivat harmoniassa lähes eeppisen kuoron kanssa. Jokainen lippu, olipa siinä sitten nimi "Sacré-Cœur de Montmartre" tai "Saint Denis de La Chapelle", on oodi Pariisin historialle. Tässä kohtaa arkkipiispa ilmestyy Jean-Charles de Castelbajacin mestarilliseen kappeliin ja mitraan pukeutuneena (räikeä muodin nyökkäys, joka ei jää huomaamatta).
Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli kuitenkin epäilemättä urkujen siunaaminen ja uudelleen käyttöönotto. Jokaisen arkkipiispan vetoomuksen (kaikkiaan kahdeksan) jälkeen urut vastasivat voimakkailla improvisaatioilla, ikään kuin ilmoittaen paluustaan äänekkäästi ja selvästi.
Ennen kuin lähdin katedraalista, vilkaisin vielä viimeisen kerran Pilarin neitsyttä, joka oli ihmeellisesti pelastettu tulipalolta, ja tunteet valtasivat minut vielä kerran. Mutta se ei ole vielä läheskään ohi! Ulkona meitä odottaa uusi spektaakkeli: ääni- ja valoshow, jota katselen Cardinal Lustigerin sillalta. Lyyriset laulut avaavat show'n, jota seuraa Clara Lucianin samettinen ääni "La Romance de Paris" -kappaleessa. Todellinen hellittely tärykalvoille. Ja sitten, yllätys, yllätys: Pharrell Williams saapuu paikalle legendaarisen "Happy"-kappaleensa ja tarttuvan hyväntuulisuutensa kera ja saa kaikki Pariisissa tanssimaan. Lopuksi Michael Canitrot päättää illan sähköisellä setillään, jota säestävät julkisivua peittävät valoprojisoinnit. Se on visuaalinen ja auditiivinen murskaus!
Lähtiessäni kiitollisena ja täynnä tähtiä silmissäni yksi asia oli varma: tämä ilta oli todellinen juhla, yhtenäisyyden ja kauneuden aalto, joka jää mieleeni. Notre-Dame oli herätetty henkiin, valmiina valaisemaan Pariisia vielä tuhannen vuoden ajan... ainakin!
